Meillä ei kotia täällä

Tuhannet suomalaiset, monet perheineen, "loikkasivat" työn ja toimeentulon hakuun Neuvostoliittoon 1930-luvun alun pulavuosina. Monet anoivat pian turhaan pääsyä takaisin Suomeen. Ensimmäisinä parakkikylissä kuolivat nälkään ja tauteihin pienet lapset. Lähes kaksi tuhatta loikkaria vietiin töihin Uralin alueelle, missä suurin osa heistä joutui suomalaisiin kohdistuneen vainon uhreiksi talvella 1937–1938.

Öisissä pidätyksissä vietiin kerralla jopa satoja naisia ja miehiä, jotka kuulustelujen ja kidutustenkin jälkeen teloitettiin. Heidän lapsensa pantiin lastenkoteihin ja venäläistettiin. Satoja suomalaisia kuoli nälkään, tauteihin ja kylmään myös pakkotyöleireillä. Tapahtumasarja pysyi salassa lähes 60 vuotta.

MEILLÄ EI KOTIA TÄÄLLÄ on kahden tutkivan journalistin vaikuttava työnäyte, piinaavan tarkka kuvaus vangitsemisista, kuulusteluista ja kidutuksista. Kärsivällisellä salapoliisityöllä Jukka Rislakki ja Eila Lahti-Argutina jäljittivät uhrit ja etsivät eloon jääneet lapset ja nuoret, jotka nyt yrittävät todistaa olevansa suomalaisia. Kirjoittajat osoittavat esimerkiksi, että yhtenä ainoana yönä Tšeljabinskin vankilassa ammuttiin ainakin 160 suomalaista.

Teos perustuu tähän asti käyttämättömiin venäläisiin ja suomalaisiin arkistotietoihin, Uralilta lähetettyihin kirjeisiin ja siellä 1930-luvulla asuneiden suomalaisten haastatteluihin.